​

Sanni Mättö

23.1.2024

 

 

                                                 

Kirjoittaminen on voimakas kommunikaation muoto, joka ylittää puhuttujen sanojen ohimenevän luonteen (Bolton 2011, 18). Usein esimerkiksi päiväkirjaan kirjoitettu teksti voi tiivistää ja osua koetun asian ytimeen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tekstin väkevyys voi häkellyttää jopa kirjoittajan itsensä hänen palatessaan tekstin pariin myöhemmin. Holopainen ym. viittaavat (2021, 16) Barthesin (1997) ajatuksiin, että kirjoittaminen paljastaa aina enemmän kuin mitä kirjoittaja tietoisesti tarkoittaa paljastaa. Ajatus herättää sisäisessä tirkistelijässäni uteliaisuutta ja esittää oleellisen kysymyksen: mitä muuta yritän pitää itseltäni piilossa ja miksi?

​

Kirjoitin runopäiväkirjaa viime kesänä ja aloin analysoida prosessia vasta jälkeenpäin. Olin kirjoittanut sanojen taakse todellisia, erikokoisia haavoja. Kun myöhemmin palasin tekstin pariin, hätäännyin omasta hädästäni, jota en ollut tunnistanut aiemmin. Aloin jopa hävetä omaa itsetietoisuuteni tasoa.

 

Holopainen ym. (2021, 7) viittaavat Maanmielen (2020) ajatukseen siitä, että ihmisellä on synnynnäinen kyky olla kirjoittamatta sellaista, mitä hän ei ole valmis käsittelemään. Vaikka kirjoitettu teksti voi tuntua etäiseltä, on siihen jokin yhteys jo olemassa, luonnollisesti. Se, miten avattua yhteyttä jatkossa hyödyntää, on mielestäni paljon oleellisempaa. 

 

Olen käyttänyt terapeuttista kirjoittamista työkalunani useita vuosia. Sen muoto ja hyöty ovat ajan kuluessa vaihdelleet, koska minä en ole enää sama ihminen kuin tuolloin aloittaessani. Kutsuin projektia alussa nimellä ”Depressiopäiväkirjat”. Vaikka tiesin kirjoittamisen olevan parantumiseni kannalta hyödyllistä, en osannut hyödyntää sitä alussa oikealla tavalla: kirjoitetut sanat eivät merkinneet mitään, teksti ei resonoinut, enkä ymmärtänyt kokemuksieni juurisyitä. Useita päiväkirjoja ja mustekyniä myöhemmin opin hyödyntämään tapahtumien käsittelyä itsereflektiossa. Aloin kuuntelemaan ja ymmärtämään toimintaani ja lopulta aloin muuttaa sitä.

 

Koen, että terapeuttinen kirjoittaminen on ensisijaisesti armollista, autenttista kirjoittamista, jossa ei yritetä todistella mitään. Se vain tapahtuu juuri niin kuin sen pitääkin. Ongelmani oli aloittaessani se, että kuvittelin jonkun joskus löytävän tekstini ja lukevan ne. Kirjoitin kuvitteelliselle yleisölle. Tavallaan egoni oli todellisen terapeuttisen kirjoittamisen tiellä. Kun opin luopumaan ajatuksesta, oloni keveni välittömästi. Bolton (2011, 18) mainitsee, että terapeuttisen kirjoittamisen ydin on sen intiimissä luonteessa – yksityisessä keskustelussa kirjoittajan ja hiljaisen, hyväksyvän sivun välillä. Todellisuudessa tahdoin hyödyntää terapeuttisen kirjoittamisen luonnetta, en muuttaa sitä joksikin, mihin se ei taipunut.

 

Todellisten tunteiden ja ajatusten kirjoittaminen on aina pelottavaa. Sitä pelkää tulevansa paljastaneeksi itsestään liikaa, ikään kuin vilpittömyys olisi paheellista. Bolton (2011, 22) mainitsee, että kirjoittaminen voi rohkaista jotain sisällämme aukeamaan, ja se jokin avautuva voi olla herkkää ja haavoittuvaista, jolloin asianmukaisia eettisiä rajoja ja periaatteita on noudatettava. Kyse ei ole epämukavuuden tunteesta, vaan väite perustuu puhtaasti turvallisuuden tunteen kokemukseen. Jos kerran teksti paljastaa kirjoittajastaan enemmän kuin hän on sanoillaan aikonut, se voi saada aikaan haavoittuvaisuuden kokemuksen.

 

Nyt ajatellessani runopäiväkirjani lukemisen herättämiä tunteita, olen kaikista näistä havainnoista hyvin kiitollinen. Sitä luulisi tietävän vaistonvaraisesti kirjoittamisen todellisen luonnon, kuinka armoton sen on. Oma haavoittuvaisuutensa on asetettava panokseksi. Kirjoittaminen ei ole roolipelaamista: tekstin kanssa ei voi piiloutua leikin taakse, vaan kaikki, mitä tekstillään sanoo, on jollain tavalla totta. Tämä johtuu siitä, ettei kirjoittaja kuuntele itseään silloin kun kirjoittaa. Kirjoittaminen ottaa vallan kirjoittajasta. (Bolton 2011, 19.)

 

Ajatus siitä, että kirjoittaminen ottaa vallan minusta on jollain tasolla kiihottava. On jokin alkukantainen voima, vahvempi kuin minä, jota hallitsen, mutta en kuitenkaan. Sama väkevyys houkuttelee muitakin hurmokseensa. Tiedän mitä kirjoitan, mutta tiedänkö todella. ”Kuulla se, mitä on kirjoittamassa kirjoittaessaan, näyttää lisäävän toisen ulottuvuuden prosessiin: kahden erilaisen ja yhtä pätevän kirjoitusmuodon hyväksymisen” (Linda Garbutt). Kirjoittamisen voimaa ei kannata vastustaa, vaan löydettyään yhteyden, se kannattaa valjastaa. 

 

Prosessin on annettava elää omaa elämäänsä. Ei pidä ajatella lukijoita tai yleisöä. Silloin kirjoittaa totta, on autenttinen, yhteydessä suoraan sydämeensä. Ei ole olemassa enää keinotekoista, eikä häpeää. Myös Bolton (2011, 18)  toteaa, että  kirjoittaja on itse ensimmäinen lukijansa, oma ensisijainen tulkitsijansa, jolloin kirjoittaminen on ensisijaisesti yksityistä keskustelua oman sydämensä kanssa. Koska keskustelu on yksityistä, on itse luonut itselleen turvallisen tilan olla oma itsensä. Uskon, että siihen terapeuttisen kirjoittamisen voima suurimmalta osaltaan nojaa. Lupaan olla se, joka on, tarvitsematta piiloutua tai esittää muuta. Ei ole mitään hyväksyttyä tai hyväksymätöntä, koska lopputulosta ei ole. Jo pelkkä ajatus saa minut tuntemaan oloni valtavan turvalliseksi.

 

Lähteet

​

Barthes, Roland 1997. Image/Music/Text. London: Fontana 

Bolton, G. 2011. Write yourself: Creative writing and personal development. London; Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers. s.17–30

Holopainen, J., Maanmieli, K. & Kortesoja, S. 2021. Kohti traumainformoidun kirjallisuusterapian käytäntöä.  Scriptum: Creative Writing Research Journal, vol. 8, issue 2., 1-44. Haettu 11.1.2023 osoitteesta JYX - Kohti traumainformoidun kirjallisuusterapian käytäntöä (jyu.fi)

Maanmieli, Karoliina. 2020. Kirjoittaminen, lukeminen ja kirjalli- suusterapia traumatyöskentelyssä. Teoksessa Yhteinen kieli. Traumatie- toisuutta ihmisten kohtaamiseen, toim. Sarvela, Kati & Auvinen, Elisa. Helsinki: Basam books. 124-137